tiistai 15. maaliskuuta 2016

Neljä parasta ponia

Ligero oli valmennushevoseni puolen vuoden ajan. Alun hankaluuksien jälkeen opin Ligerolta paljon uutta ja menestyimme tallin harjoituskisoissa. Ratsastin sillä tallin joulujuhlassa ja ensimmäistä kertaa ulkopuolisissa kisoissa, Ainossa.




Nyt oli kuitenkin vihdoin aika vaihtaa valmennushevosta. Olin hieman hämmästynyt, kun kuulin, että jatkaisin kouluvalmennuksessa Nemo-ponilla, jonka kanssa menin syksyllä muutaman viikon. Tuolloin Nemo vain kaahasi, enkä saanut siihen mitään kontrollia. Viime viikkoina olen mennyt sillä muutaman kerran ja pääsin jo hehkuttamaan kehitystä, joka meidän välillämme on tapahtunut.

Mutta annas olla, mitä taas tapahtui, kun pääsin sen selkään kouluvalmennuksessa... No, ehkä tässä ei voida puhua mistään suuremman luokan katastrofista, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että miksi ihmeessä hevosen piti vaihtua... Näin hankalaa ei ollut missään vaiheessa Ligeron kanssa.

Ensimmäinen tunti oli varmaan hirvein tunti, jonka olen koskaan ratsastanut. Keskittyminen oli tipotiessään ja takkusin aivan kaikessa. Keskittymishankaluudet johtuivat luultavasti korvanapista, joka meillä oli ensimmäistä kertaa käytössä. Tuntui, että koko pää kumisi, kun ääni tuli ihan korvanjuuresta. Lisäksi en ehtinyt nukkua edellisenä yönä juuri yhtään ja olin siksi väsynyt.

Suurimmat ongelmat olivat laukkalävistäjillä. Nemo ei meinannut nostaa laukkaa ja vaihteli sitä. Välillä hevonen oli asettunut hiukan väärään suuntaan, mikä osaltaan selitti vaihdot, mutta osittain se on varmaankin opittu tapa. Nemo nimittäin aina korjaa myötälaukkaan itsestään. Lopussa sain onneksi pätkän parempaa ravia. Ei tämäkään tunti ollut siis mikään maailmanloppu, vaikka lähdinkin tunnilta silmät punaisina. En ollut näin tuskissani edes silloin kun lensin edellisellä tallilla maneesin portaisiin ja mursin käteni. Hyvät lähtökohdat siis uuden hevosen kanssa.


Seuraavana päivänä minulla oli taas junioritunnilla Nemo. Tällä kertaa hyppäsimme. Hypyt sujuivat minuksi ihan hyvin, vaikka kerrankin olisin tarvinnut Nemolle hieman lisää eteenpäinpyrkimystä laukkaan. En ole todellakaan mikään esteratsastaja...




Seuraavan viikon kouluvalmennus oli taas yhtä tuskailua. Tällä kertaa sain laukat nousemaan ja tunnin ihan kunnialla läpi, mutta Nemo oli koko tunnin hyvin jännittynyt. Osittain se kyttäsi mukaan ottamaani raippaa, mutta muutenkin en vain löytänyt rentoutta. Valmentajani käyttää tästä nimitystä "toimintajäykkyys", mikä kuvasikin olotilaani varsin hyvin. Alan liian helposti jännittämään hevosen selässä.



Sunnuntaina pääsin onneksi kahdeksi tunniksi hevosen selkään, sillä minulla oli junnutunnin lisäksi kisat aamulla. Tällä kertaa kävinkin hyppäämässä. Olen kammonnut ajatusta estekisoista, koska pelkään unohtavani radan, mutta tällä kertaa kyseessä oli C-merkin esterata, jonka voin opetella jo etukäteen. Radassa ei ollut muutenkaan kuin vain viisi estettä, joten se ei ollut mikään täysi mahdottomuus edes minun aivokapasiteetilleni.

Kouluratsastuksessa tehtävät tehdään säntillisesti pisteissä. Esteratsastuksessa tehtävät ovat hujan hajan ympäri kenttää.

Itse pystyn oppimaan kouluradan jo sillä, että luen sen kerran läpi. Sen jälkeen toki mielikuvaharjoittelen ja mietin, miten hevoseni reagoi missäkin tehtävässä. Pyrin ratkaisemaan mahdolliset radalla syntyvät ongelmat jo etukäteen. Esteradan kanssa minulta meinaa kuitenkin lähteä järki.

Kisaverryttely sujui hyvin. En hypännyt kovinkaan monta estettä. Sen sijaan ravailin ja fiilistelin, sillä sain Nemon vihdoinkin rennoksi ja pehmeäksi (kouluratsastaja estekisoissa). Itse rata ei mennyt niin hyvin kuin olisin toivonut. Nemo alkoi jostain kumman syystä yskimään ja itse pelkäsin koko ajan unohtavani radan. Hyvä yhdistelmä, kun ratsastin elämäni ensimmäistä esterataa. Tämähän johti siihen, että ratsastin aivan liian tiukat ja huolimattomat tiet. Tasapainoni horjui, kun Nemo yski ja veti päätään alas ja sen takia kantapääni nousivat välillä ylös (mikä on minulle äärimmäisen poikkeuksellista). Lisäksi olisin voinut myödätä enemmän oksereilla. Tuloshan oli siis se, että kolkuttelin luokkani viimeisiä sijoja.

Sain kuitenkin nyt C-merkin suoritettua. Lisäksi olin iloinen siitä, että sain verryttelyssä Nemon kulkemaan hyvin.


Hyppäsimme myös iltapäivällä. Alkuverryttelyssä Nemo oli taas jännittynyt, kuten tietysti ratsastajakin. Itse hyppääminen sujui kuitenkin hyvin, minkä takia sain yhtäkkiä aimoannoksen itseluottamusta. Minulla tuli yhtäkkiä aivan mahtava olo. "Nemo on paras. Kyllä me osaamme. Ratsastaminen on kivaa ja helppoa." Olin varma, että voisimme onnistua. Lähdimme taas ravaamaan uraa pitkin ja yhtäkkiä myös Nemo rentoutui ja näytti hyvää ravia.

Sellaista ratsastuksen kuuluisikin olla. Molemmille osapuolille mukavaa. Minun pitäisi vain hyväksyä, että en voi olla heti Nemon kanssa täydellinen. Kehittyminen vie aikaa. Eihän Ligeronkaan kanssa mennyt aluksi kovin loisteliaasti. Estetunneilla menee paremmin kuin koulutunneilla, koska en ota niin paljon paineita siitä, että minun täytyy olla hyvä. Rentoudu, Jenny!

Alussa on aina hankalaa. Onneksi saan hieman vastapainoa toisista pikkuponeista... Käyn nykyisin oikeastaan joka päivä jommalla kummalla tallilla, ellen sitten molemmilla. Tänäänkin ajoin Apollon ja oli kyllä aivan mahtava lenkki!













Elämäni parhaat ponit: Nemo, Apollo, Mix ja Midi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti